Milloinkahan sitä alkaisi jännittämään..?

Lähtöön on niin vähän aikaa, että voisin melkein tunteja alkaa laskemaan päivien sijasta. Huomenna porhalletaan äitin ja velipojan kanssa autolla täältä Kiteeltä Helsinki-cityyn hoitelemaan viimehetken paperihässäkät ja kavereiden hyvästelyt. Perjantaina alkaa sitten tositoimet. 14:50 pitäisi koneen lähteä Suomen kamaralta. Toivottavasti lähtö ei viivästy ainakaan hirveästi, sillä Amsterdamissa on vain parisen tuntia aikaa tassutella Incheoniin lentävään koneeseen. Mutta jos koneet ovat aikataulussaan, kahden tunnin luulisi riittävän vallan mainiosti. Tuskinpa Shcipholissa joutuu kovin montaa kilometriä juoksemaan oikealle lähtöportille. (Toivottavasti ei missään välissä tarvitse tosiaan ainakaan juosta. Viime viikolla Linnanmäellä telottu, liikuteltaessa vieläkin hivenen arka nilkka tuskin tykkäisi mistään juoksemisen tapaisestakaan.)

Mitkä ovat fiilikset näin lähellä lähtöä viiden kuukauden mittaiselle vaihtojaksolle Etelä-Koreaan? ..Eipä oikein minkäänlaiset. Meinaan, että tietenkin olen aivan über-innoissani, enkä millään tahtoisi kestää nahoissani perjantaihin asti. Mutta asia, jonka kaikki haluavat tietää: JÄNNITTÄÄKÖ!!? Ei. Ei jännitä. Vielä ainakaan. Koskaan en ole mitään osannut hirveästi jännittää (sehän vie hirveästi energiaa, ja vieläpä aivan turhaan). Ehkä niin on vain paras. Sitäpaitsi, välillä tuntuu siltä, kuin kaikkia muita jännittäisi minun puolesta ihan tarpeeksi. :D

Näin ennen reissuun lähtöä päänvaivaa aiheuttaa vielä muutama asia. Esimerkiksi se, että onkohan nyt varmasti kaikki tarpeellinen ja ei-niin-tarpeellinen pakattuna mukaan? Laukkuni ovat jo melkein KLM:n painorajoituksista yli, mutta vielä tuntuu siltä kuin tavaraa puuttuisi. Ja puuttuuhan sitä: Helsingistä on tarkoitus shopata vielä viimehetken hankintoina mukaan ainakin alusvaatteita ja viemisiä Koreaan. Viemisiksi olen ajatellut ostaa jotain varsin suomalaista: Fazerin sinistä. Lisäksi henkilökohtaiselle tuutorilleni ajattelin hankkia jotain aivan yhtä yllätyksetöntä, nimittäin Muumi-aiheisen avaimenperän tai kännykkäkorun. Tai jotain pientä Marimekolta.

Eipä tässä sitten tällä erää enää muuta. Turha alkaa pohtimaan mitä sitä perille päästyä puuhaisi Seoulissa, senhän näkee sitten itse paikan päällä. Ja tuskinpa tekemistä sen suuremmin tarvitsee alkaa keksimään. Ehkäpä päälle 10 miljoonan asukkaan kaupungissa on jotain sellaista, mitä alle 10 000 asukkaan pikkukylässä kasvanut tyttö ei ole ennen nähnyt. Vaikkapa sitten ihmisiä. PALJON ihmisiä. Jo valokuvia ottaessa saa aikaa kulumaan mukavasti, ja kuvattavia kohteitakin varmasti riittää. Ja mikäs siinä räpsiessä, kun laukun pohjalla köllöttää upouusi 12,1 megapixelillä ja 12 kertaisella zoomilla varustettu Canon (jolle täytyy muuten ostaa ihan oikea suojapussi/laukku Helsingistä). Kuvista saavat tämän blogin löytäneet nauttia siis heti päästyäni Seoulissa paikkaan, jossa voi käyttää langatonta verkkoa. Hotellin palvelutarjonnassa sitä ei valitettavasti taida olla.

Palailen tänne taas (toivottavasti) muutaman päivän kuluttua.